Teatteri on yksi vanhemmista taiteen ja viihteen muodoista, ja sillä on ollut tärkeä rooli monissa maailman kulttuureissa. Kaikkein varhaisimmat merkit näytelmistä ovat peräisin Niilin tienoilta, josta löydettiin kivitauluun kaiverrettuna kuvaus erään egyptiläisfaaraon näyttelemistä rooleista niin kutsutussa passiossa noin 2000 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Kivitaulun perusteella voidaan olettaa, että passionäytelmät olivat jo tuolloin hyvin samankaltaisia kuin ne, jotka tänä päivänä tunnemme: niiden tarkoituksena on muistuttaa jumalan läpikäymistä kärsimyksistä ja kaikkivoipaisuudesta.
Teatteri on ollut perusidealtaan varsin samankaltainen jo pitkään, jopa antiikin Kreikasta alkaen, jossa yksi sen varhaisimmista olomuodoista sai alkunsa noin 2500 vuotta sitten Ateenan alueella. Näihin aikoihin alettiin myös näytelmistä käyttää nimeä Teatteri, joka onkin peräisin kreikan kielestä. Teatterin juuret ovat ikivanhoissa jumalien palvomiseen liittyvissä myyteissä, rituaaleissa ja seremonioissa, joita järjestettiin esimerkiksi erilaisten festivaalien, häiden, hautajaisten ja muiden tapahtumien yhteydessä. Muinaisen Kreikan palvotuimpia jumalia oli viinin ja hedelmällisyyden jumala Dionysos, jonka kunniaksi järjestettiin juhlia. Myös näissä juhlissa oli tapana järjestää teatterinäytöksiä, joiden näyttämönä toimi eräänlainen vuorenrinteille rakennettu auditorio, johon mahtui jopa kymmeniätuhansia katsojia. Muodoltaan pyöreä auditorio oli ihanteellisin vaihtoehto, sillä näytelmässä tärkeässä roolissa olevat repliikit kantautuivat tämän mallisessa teatterissa parhaiten myös kauempana istuvien katsojien korviin.
Kreikasta teatterikulttuuri levisi lopulta Roomaan noin vuonna 300 ennen ajanlaskun alkua, jolloin ensimmäisiä näytelmiä esittivät etruskinäyttelijät. Muinaisessa Roomasta teatterista tuli todella suosittu ja monipuolinen viihdemuoto, jonka myötä myös kirjallisuus kehittyi huimasti. Länsimainen teatteri ei ole kuitenkaan ainoa teatterin muoto. Hiukan kreikkalaisen ja roomalaisen teatterin kehittymisen jälkeen myös Intian alueella syntyi niin kutsuttu sanskriittiteatteri, johon syntyi tuhansia näytelmiä. Myös esimerkiksi muinaisessa Kiinassa esitettiin näytelmiä, joissa esiintyi muun muassa mimiikkaa, akrobatiaa ja käsinukeilla esitettävää varjoteatteria. Tang-dynastian aikan
a maassa perustettiin jopa näyttelemisen opettamiseen keskittyviä kouluja.
Rooman valtakunnan hajoamisen jälkeen näytelmiä esitettiin laajalti muuallakin, mutta hyvin pitkään kirkko tuomitsi jyrkästi näytelmien esittämisen aina siihen asti kun kirkollisissa menoissa alettiin hyödyntää näyttelemistä tarinankerronnan muotona. Kirkko katsoi ongelmaksi latinan kieltä osaamattomat ihmiset, jotka eivät ymmärtäneet jumalanpalvelusten sanomaa kielimuurin vuoksi. Liturgisia näytelmiä alettiin esittää eri puolilla Eurooppaa Espanjan muslimialueita lukuun ottamatta. Näytelmät ratkaisivat tämän ongelman hyvin nopeasti, mutta niitä ei sallittu käytettävän kirkkojen ulkopuolisissa yhteyksissä vielä moneen vuosisataan. Vasta noin 1200-luvulla näytelmät alkoivat yleistyä muuallakin, esimerkiksi kaupunkien toreilla ja pelloilla ja aluksi lähinnä ulkotiloissa. Vuonna 1558 Englannin kuningatar Elisabet I kielsi kaikki uskonnolliset näytelmät ja lopulta joka maassa alkoi kehittyä omaan kirjallisuuteen pohjautuvia viihteellisiä näytelmiä, joilla oli uskonnon kanssa varsin vähän tekemistä.